Kun ratsastin ensi kertaa kuljetuksen jälkeen, laitoin rutiininomaisesti ihan normaalit varusteet päälle sekä itselle että hevoselle. Alkuun en ajatellut koko asiaa, mutta pari päivää myöhemmin osuin maneesiin samaan aikaan ratsastustunnin kanssa ja kanssaratsastajien lisäksi myös yleisöä oli omalla mittapuullani melkoisesti. Tällöin mulla heräsi ensi kertaa ajatus siitä, millaisia ajatuksia haluan ratsastukseni herättävän muissa.
En edes osaa kunnolla sanoa, mihin olen tähän mennessä keskittynyt ratsastaessani. Tottakai pyrin aina siihen, että meno tuntuisi mahdollisimman helpolta, koska silloin tiedän ratsastaneeni oikein - Grace kun tuntuu varsinaisesti helpolta vain ollessaan oikeasti kuulolla ja avuille herkistynyt. Ehkä enempi pitäisi miettiä sitä, miten olen pyrkinyt ratsastamaan hevosen helpoksi.
Tätä mietittyäni jätin kannukset pois, sillä päätin tehdä kaikkeni saadakseni Gracen herkistettyä pohkeille niin, ettei rissoja tulisi edes ikävä. Olin jo etukäteen kaavaillut samalle päivälle pelkkää kävelyä, joten keskityimme niinkin arkipäiväiseen - vaikkakin valitettavan usein laiminlyömääni - asiaan kuin kulmiin. Tuon neljänkymmenen minuutin aikana hämmennyin valtavasti siitä faktasta, ettei pohkeelle herkistäminen ollut lainkaan niin hankalaa, kuin olin luullut!
Jostain syystä olen omaksunut seuraavan filosofian: jos Grace ei reagoi jalkaan heti, tulee apu toistaa ns. ponipohkeena ja mahdollisesti jupista samalla hieman. Käynnissä työskennellessäni päätin visusti olla hermostumatta, vaikkei reaktiota tulisikaan saman tien ja kuinka ollakaan: vain viidentoista minuutin kuluttua aloituksesta olin ehkä ensimmäistä kertaa ikinä kokenut ahaa-elämyksen yksin ratsastaessani.
Kulmia väkertäessäni saatoin samalla korjata Gracen pienehkön oikomisen, johon en ollut kiinnittänyt aikoihin mitään huomiota.. Alkuun reaktiot apuihin olivat vähän jähmeitä; kääntävään pohjeapuun tuli vastaus etuosan kahtena lyhyenä sivuaskelena ja pienenä mulkaisuna, sekä vienoisena suhahduksena hännän suunnilta. G oivalsi tehtävän idean tyypilliseen tapaansa kuitenkin vain muutaman toiston jälkeen ja reaktiot alkoivat olla jo paljon parempia. Kokeilin samaa myös pohkeenväistöihin ja siis piru viekööt - sehän oikeasti jatkoi väistöä, vaikka toistin avut koko pitkän lävistäjän aikana kahdesti ja istuin muuten ihan kuin olisin vain ratsastanut suoraa uraa eteenpäin!
Yksi asiaan mahdollisesti vaikuttava tekijä voi olla se, että käytössämme olevassa maneesissa on vain kaksi peiliä saman pitkän sivun vastakkaisissa päädyissä. Tämä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että mun on keskityttävä enemmän siihen miltä hevonen tuntuu eikä tarvitse koko ajan tuijotella kuvajaistaan. Emmä tiedä. Pääasia nyt on se, että muutosta tapahtuu ja vihdoinkin se tuntuisi ujuttautuvan kohti parempaa.
Toinen positiiviseksi kokemani muutos on se, että mun kilpailuvietti tuntuu tekevän paluuta. En tiiä mihin se katosi, jotenkin tässä kesän aikana oli kisoissa niin paljon vastoinkäymisiä että teki mieli vaan heittää kirves kaivoon ja keskittyä johonkin ihan muuhun. Tai no tarkemmin ajateltuna kyse oli ehkä enemmin mun asennoitumisesta, siitä etten edes halunnut nähdä ratojen hyviä puolia tai miettiä missä me tänään onnistuttiin. Sama koski aika lailla koko muutakin ratsastusta, tuntui ettei mikään mennyt tarpeeksi hyvin ja aina oli hapan maku suussa.
Naurettavaahan tästä tekee se, että otimme Gracen kanssa ratsastuksellisesti oikeasti ison askelen eteenpäin (ties mitä sitten tapahtui, mutta kaviopaiselomailun jälkeen mulla oli täysin muuttunut hevonen alla), mutta en vaan halunnut tunnustaa tai hyväksyä sitä. Nyt oon kuitenkin päättänyt, ettei tohon kierteeseen toista kertaa lähdetä, vaan mietin jokaisen ridauksen jälkeen vaikka koko loppuillan, mikä meni tänään hyvin. Vaikka me oltaisiin jonain päivänä onnistuttu ainoastaan pysähtymään siksi aikaa, että tuun satulasta alas, niin pitää olla tyytyväinen siihen!
Pitää kyllä ottaa motoksi se kuolematon ja varsin paikkansapitävä lausahdus: "If you always do what you've always done, you'll always get what you've always got.".
 |
| Ei G ehkä ihan tuolta näyttänyt, mutta tuntui ainakin! Ja ei, mulla ei oikeasti oo noin lyhyt selkä, vaikka lyhyt oonkin :D. |
No comments:
Post a Comment