Tyypillistä

Tietenkin se kuvaamaan lupautunut kaveri pystyi juuri perjantaina toimimaan vastikään operoidun kätensä kanssa sen verran, että olikin sitten katsomossa kyyhöttämisen sijasta reippaasti tallivuorossa mukana. Tämähän tarkoitti luonnollisesti, ettei mitään todisteita hypyistämme ole saatavilla.

Ja tietenkin just silloin, kun kaikki meni ihan sairaan hyvin!!

Vierailevana tähtenä toimi siis Robin Ingvarsson, joka kaikessa arvovaltaisuudessan sanoi mulle & Gracelle koko valmennuksen aikana yhden kommentin. Jokaisen tekemämme tehtävän jälkeen oli vain syvä hiljaisuus, ei hyvää tai huonoa kommenttia sitten yhtään mistään :D. Toi yksi huomautus ansaittiin siitä hyvästä, kun tulin eräälle pysty-okseri-linjalle vähän hitaassa laukassa sisään ja lähdin epävarmuuksissani ajamaan Gracea esteiden välillä eteenpäin ja kuuden askeleen välistä tulikin viiden askeleen väli..

Ei siinä toisaalta mitään, oletettavasti hypyt sujuivat sitten ihan hyvin..? Itse olin ihan supertyytyväinen, koska sopivan kirpakka ilma piti Gracenkin hereillä ja pystyin keskittymään vähän muuhunkin, kuin jatkuvaan hoputtamiseen :D. Hyppäsin myös pitkästä aikaa kuolaimien kanssa, koska Grace on viime aikoina jäänyt vähän jumittamaan kuolaimettomilla, vaikka ennen asia on ollut juurikin päinvastoin. Mitä lie tammajuttuja.

Tossa vasemmalla vielä vähän tatsia valmennuksen esteistä. Ekat puoli tuntia keskityimme ihan vaan verryttelemään erilaisilla puomitehtävillä, joilla lähinnä testailtiin, että askelpituutta voi tarpeen mukaan säädellä. Otimme myös parit vastalaukkakaarteet ja ravipuomien avustaman lähestymisen keskimmäiselle pystylle. Yleensä mulla on enemmän tai vähemmän ongelmia ravilähestymisten kanssa, mutta puomien avulla ne sujuivat yllättävän näppärästi!

Aluksi hyppäsimme linjoja siten, että pystyn ja okserin väliin tehtiin voltti keskimmäisen esteen ympäri. Gracelta tuli toi homma kyllä niin rutiinilla, että mä käytännössä vaan vähän kääntelin ja näytin, minkä yli pitää mennä. Voltit jätettiin myöhemmin pois ja tulimme molemmat pitkien sivujen linjat molempiin suuntiin.

Koska viisihenkisestä ryhmästämme löytyi myös yksi hieman hankalampi hevonen, kului noiden tehtävien suorittamiseen oikeastaan melkein koko tunti. Loppuvalmennuksesta tulimme yksitellen vielä pienen radan, jonka aikana pääsimme testaamaan vinoon hyppäämistä. Hyppäsimme ensin vasemmassa kierroksessa diagonaalilinjalla p-p-o ja siitä oikeassa laukassa okseri-pysty linja suoraan, jonka jälkeen vielä kerran diagonaali toiseen suuntaan.

Esteen hyppääminen vinottain ei tuntunut mitenkään erityisen hankalalta. Joku pieni ääni selkärangasta kuitenkin käski suoristamaan ennen oksereita, mikä tuntui olleen ihan hyvä ratkaisu niitä seuranneiden kaarteiden kannalta. Koska emme saaneet tästä(kään) mitään kommenttia, en osaa oikein sanoa, mitä tein oikein ja mitä väärin. Ainakin heppa teki niin kuin halusin, eiks se nyt oo jo aika hyvin :D.

Ehkä R sitten huomasi, että noi oli ainakin Gracelle aika helppoja tehtäviä. Verkassa hän sanoi usein vain parin toiston jälkeen, että sille riittää. Eipä sekään haittaa, säästyypähän turhilta hypyiltä tms :D.

-------------------------------

Tänään Grace pääsi ensin tunnin mittaiselle maastokävelylle / -hölköttelylle, vaikka maastoon ei vissiin sais lähteä täällä yksin.. Suunnilleen jokainen tekee niin anyways, joten omaan arviointikykyyni luottaen lähdin vain reippaasti raikkaaseen ulkoilmaan hurjan villieläimeni kanssa ;).
  Maaston jälkeen siirryimme maneesiin ja otimme pitkästä aikaa vähän laukkaintervallia. Oli varmaan melkoinen näky, kun yksi painaa kuolaimettomilla reipastahtista laukkaa ympäri hallia ja yrittää epätoivosesti pysyä kevyessä istunnassa koulusatulassaan, vaikka pohkeet huutaa hoosiannaa :D. Ihan hyvin nous kaakilla kuitenkin hiki pintaan, pääsipähän pienelle pesullekin sen jälkeen. Olin juoninut tota pesua jo vähän pidempään, mut hyvä kun tuli vihdoinkin joku oikee "syy" tehä sekin pois alta. Yleensä Grace ei hikoa paljolti, liekö hyvä kunto vai tehoton liikutus.. En mä tiedä :D.

No joo, huomenna mulla on taas vaihteeks viikonlopputalli ja Gracella kävelypäivä. Ja sit ois vielä muutama essee..

Gracen mielestä mutapolut on kivoja! Varsinkin ne, joiden laidoilla kasvaa sopivan matalia kuusia..

Yks luokkakaveri on Tukholman horse showssa ja se lähetti mulle tän kuvan
tekstillä "från Finland". Noh, kysyin nyt vielä varmistaakseni, ettei vaan sattuis
ratsastajan nimi olemaan Eevamaria :D.. Nipsuhan se siellä!

Vieras setä tulee käymään

Elikkäs opettajat ovat järkänneet meille mielenkiintoisen yllätyksen ylihuomiselle estetunnille. Saamme nimittäin paikalle vierailevana valmentajan toimivan Robin Ingvarssonin! Oon varmaan ihan sivistymätön, mutta mulle toi nimi ei sano sitten yhtään mitään :D. Lyhyellä googlettelulla selvisi, että on tää tyyppi käynyt kansainvälisiäkin kiertämässä ja ilmeisesti myös paljolti tekemisissä nuorten hevosten kanssa, joten hyödyllisiä vinkkejä tulee varmasti :).

Sain myös erään luokkakaverini lupautumaan kuvaajaksi, joten pääsen itsekin näkemään, miltä meidän meno näyttää! Toivottavasti on jotain sen verran julkaisukelpoista, että kehtaisi laittaa tännekin näytille :D.

Tänään Gracella oli taas ihan normaali päivä, eli tehtiin juuri lanatulla (<3) kentällä vaikka mitä kivaa! Iki-inhokkini sulkutaivutus pääsi jälleen kerran syynättäväksi, mutta ne sujuivat oikeastaan yllättävän hyvin, joten keskityimme eteenpäinpyrkimyksen säilyttämiseen ja avotaivutusten hienosäätöön. Laukka on taas vähän parempi, mutta saa siinä vieläkin ratsastaa ihan jatkuvasti, ettei se mene nelitahtiseksi tai muuten vaan laaduttomaksi.

Mulle käy helposti niin, että Grace jää sellaiseen ihan ihmeelliseen pikkulaukkaan. Se etenee joo, mutta ei kanna itseään tai laukkaa ns. kunnolla. Lisäksi muoto on noissa tilanteissa liian avoin, eivätkä takajalat ja selkä ole ihan 100-prosenttisesti touhussa mukana. Yleensä ongelma korjaantuu eteenpäin ratsastamalla ja kokoavien tehtävien avulla, mutta joka kerta se mokoma jaksaa kokeilla, josko tänään ei oiskaan ihan pakko laukata :D..
   Sama homma myös esteillä: hyppääminen on Gracen mielestä huippua, mutta sen mielestä pitkät tiet on turhia ja se yrittääkin usein tehdä lyhyemmät tiet, kuin meitsi. Pitäis ottaa sen viikko-ohjelmaan jotain kunnon laukkatreeniä tms, any ideas?

Todellista iPhone-taidetta

Encore

Vielä yks kuvapostaus tähän perään. Gracella oli tänään vapaapäivä ja kävimme kävelemässä yhteensä jotain 2-3 tuntia, ihan super virkistävää! Kerrankin paistoi aurinko ja oli just semmonen sopivan viileä ilma, aika täydellinen keli etten sanoisi. Tässäpä siis liuta matkan varrelta tallentuneita otoksia sekä pari aiheeseen mitenkään liittymätöntä kuvaa, joiden julkaisua joku muu saattais miettiä mua pidempään :D.

Yksi niistä hetkistä, kun kiroilee hiljaa mielessään, et olispa ollut kamera
mukana.. siis joku oikee kamera, ei mikään puhelinlörpäke.

"Mä jään tähän nukkumaan..."

Kaveriselfie

Me oltiin jossain kukkulalla, jonka laelta näki kauas. Tai olis nähnyt, jos ei ois ollut tuota sumua. Aika magee.

"Tie valaistukseen" :D

Joo tota.. Maut on vähän erikoisia, mm. mustikka-muffinssi.
Ihan sairaan hyvänmakusia anyways, näitä menee päivässä pussi jos toinenkin.

Reaktioni kuullessani, että alaikäiset saavat
ostaa stenkkuja :D

..ja tottakai ostin hienoimman minkä löysin :D

Ps. Sijoitus seuramestaruuksissa oli 7/15 :).

Ratsastushistoriani

Mun ihka ensimmäinen toivepostaukseni, hurraa :D! Oon muistaakseni aikoinaan kirjoittanut aiheesta johonkin mun edellisistä blogeista, mutta pistetään nyt vielä kerran tarina jakoon.

---

Päästäkseni ihan mun harrastukseni juurille mun täytyy palata melkoisen kauas, oikeastaan aikaan ennen kuin osasin edes kävellä. Äidilläni oli tuolloin Goraj-niminen puolan ihme, tuttujen kesken Korppu.
    Korppu oli ensimmäinen koskaan näkemäni (ja ratsastamani) hevonen. Tai no, ratsastuksella tarkoitan tässä tapauksessa selässä makaamista ja myöhemmin jopa istumista ja käynnissä talutettavana olemista ilman satulaa. Pääsin mä kerran kokeilemaan samalla tallilla jollain shettiksellä ravaamistakin, mutta siihen mun ratsastus silloin oikeastaan rajoittui.

Ollessani 7-vuotias Korppu 28v lähti makoilemaan mullan alle. Kysyin jo silloin äidiltäni, saisinko aloittaa ratsastuksen jossakin ratsastuskoulussa, mutta kysymykseni ignoorattiin vähän ajatuksella "kyllä se sen unohtaa.." :D. No, kun en vielä 9-vuotiaanakaan lakannut kyselemästä lajin perään, ryhdyimme selailemaan äitini kanssa pk-seudun ratsastuskoulujen nettisivuja läpi.

Shettis, mä ja mutsi :D. Oli muuten ihan sairaan hieno toi ratsastusturvallisuutta lisäävä Minni Hiiri-pipo.

Tää on joltain ihan ekoilta tunneilta, mulla ei meinaan ollut
aluksi muita ratsastushousuja, kuin äidin vanhat kisahousut..
Ton ponin nimi oli Make, nykyään se lienee eläkkeellä
tai taivaslaitumilla.
c) Saila

Lopulta löysin 9-vuotiaan itseni Husön ratsastuskeskuksen alkeiskurssilta, opettajana Tiina-ope :D. Muistan, että koko puolivuotisen alkeiskurssin aikana laukkasimme yhden pitkän sivun kurssin viimeisellä tunnilla. Tai no, Kahvi-niminen heppa nosti  eräällä tunnilla vahingossa kanssani laukan, kun se ei opettajan mielestä ravannut riittävän reippaasti ja minä tomerana tyttönä hoputin sitä eteenpäin kaiken osaamiseni mukaan. Ei laukkaamattomuus silloin haitannut yhtään ja mä muistan jopa jännittäneeni sitä ihan hulluna! Yritin kysellä äidiltä & isoilta hoitajilta, miltä laukkaaminen tuntuu, mutta vastauksenhan sai vasta päästessään itse kokeilemaan. Oli se jännää!
 
 Alkeiskurssin jälkeen jatkoin Husössä, mutta opettajat vaihtuivat melko tiuhaan. Meidän ryhmällämme oli varmaan kolme tai neljä eri opettajaa koko sen kolmivuotisen ratsastuskouluiluni aikana, mutta pisimpään kanssamme taisi olla Ripsi. Hän opetti meitä molemmilla viikkotunneillani (olisko olleet ke ja pe?) ja myös niillä monilla leireillä, joilla pyörin kavereideni kanssa.

Vikke on ihan paras poni ikinä! Se taitaa vieläkin olla Husössä,
 käykää rapsuttelemassa ;).

Lopetin Husössä ratsastamisen vuonna 2009, kun ostimme Marella-torinhevosen. Ratsastuskokemusta mulla oli tuossa vaiheessa huimat kolme vuotta (ja ikää 12..), mutta äitini kokemuksen turvin uskalsimme loikata hevosenomistajuuden ihmemaahan :D.

Aluksi Marella sijoitettiin Tuomarinkylään kilpatallin vintille, jossa viihdyimme aina siihen asti, että se suljettiin talven ajaksi. Talven olimme Sakun Tallilla Tuusulassa, josta siirryimme taas vintin auettua Tuomarinkylään. Meillä oli koko kesän ajan vähän sellainen "haku päällä", eli yritimme löytää tallipaikkaa joko Tuomarinkylästä tai joltakin tallilta, joka olisi vähän Sakua lähempänä. Aluksi meinasimme saada karsinapaikan kisikseltä, mutta siinä tuli jotain ihme kommervenkkiä ja paikka meni sivu suun. Vain viikkoa myöhemmin meille varmistui karsinapaikka Talli Oy:stä ja sinnehän me sitten jäimme seuraaviksi neljäksi vuodeksi!

Aluks mua jännitti uudessa tallissa ihan kamalasti. Olin koko tallin nuorin ja osaamattomin, mikä ei mitenkään hirveästi valellut itseluottamusta. Vastaanotto oli toki lämmin, enkä missään vaiheessa kokenut olevani mitenkään porukan ulkopuolella - mä vaan olin vähän kummallinen näky siellä aikuisten (tai ainakin melkein aikuisten) ihmisten seassa! Hiljalleen siitä talliporukasta kuitenkin muodostui semmonen talliperhe, jonka luokse oli aina kiva mennä koulun jälkeen hengailemaan ja ratsastamaan.

Marellan kanssa en tehnyt rehellisesti sanottuna juuri mitään puskailua kummempaa. Emme juurikaan valmentautuneet tai kilpailleet, ne alkoivat tulla kuvioihin vasta ihan yhteiselomme loppupuolella. Opin kuitenkin kärsivällisyyttä ja varmaan istumaankin vähän aiempaa paremmin, kun ratsastus muuttui jokapäiväiseksi. Marella ei ehkä ollut se kaikista helpoin ensihevonen, muttei missään nimessä vaikeinkaan. Se oli mulla kaksi vuotta, jonka jälkeen Grace tuli mulle ylläpitoon ja Marella lähti multa ylläpitoon toisaalle.

Grace tuli mulle aluksi ihan vaan ylläpitoon yhdeltä tutulta, joka oli miettinyt sen myymistä ja kysyikin sitten multa, oisko kiinnostusta ottaa yp ja ehkä myöhemmin ostaa. Vastaus oli melkein suora kyllä, koska mä tarvitsin vähän osaavamman hevosen päästäkseni etenemään ratsastuksellisesti.

Ensimmäiset päivät Gracen kanssa olivat kyllä ikimuistoiset. Huolimatta siitä, että olin ratsastanut sillä monesti ennenkin, oli ensimmäinen selkäännousu Dumissa kuin suoraan jostain ratsastajien kauhuelokuvasta. Grace keuli ja pukitteli ihan hullun lailla, mutta ensimmäisenä päivänä onnistuin pysymään selässä. Toisena päivänä mätkähdin alas ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että ehkä kannattaisi ensin kokeilla ratsastaa ilman kannuksia. Tämä toimi ja viikon tai kahden jälkeen pystyin ottamaan kannukset takaisin käyttöön ilman ongelmia.

Gracen myötä myös valmentautuminen alkoi kiinnostaa enemmän. Ette ikinä usko, kuinka paljon mua jännitti käydä kysymässä Kikko Kalliokoskelta, olisiko hänen kalenterissaan tilaa uudelle valmennettavalle :D. Saatiin kuitenkin sovittua aikataulut kuntoon ja siitä päivästä valmentauduinkin pääsääntöisesti joka viikko hänen opastuksellaan.

Ensimmäiset kisamme Gracen kanssa olivat suoraan sanottuna fiasko. Mua jännitti ihan hulluna, kun yleisönä oli kavereita ja tuttuja Husöstä ja mistään ratsastustaidosta ei mun mielestä voida varsinaisesti edes puhua. Olin radan jälkeen tosi kiukkuinen ja olin ihan varma, ettei me päästy edes läpi :D! Noh, läpi päästiin ja sijoillekin mentiin, muttei missään nimessä ansaitusti. Onneksi tuollaiset asiat vain kannustavat jatkamaan entistäkin tarmokkaammin kohti uusia pettymyksiä ;).



Myöhemmin valmennuskuvioihin astui aluevalmennuksiin hyväksynnän myötä Nipsu Porthan-Broddell. Jatkoimme valmentautumista hänenkin silmiensä alla vielä aluevalmennusten jälkeenkin, kun mulle selvisi, että hän käy Tuomarinkylässä kerran kuukaudessa.
  Olimme aluevalmennettavina myös vuonna 2013, jolloin valmentajana toimi Mikaela Soratie.

Hyvä kun ylsi jalat ees selän yli :D

No joo. Viimeiset 2-3 vuotta (kuka niit laskee :D) olen työskennellyt Gracen kanssa parhaani mukaan. Alussa sen kanssa oli vaikeaa, tosi vaikeaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että siitä on oikeasti kuoriutumassa hevonen. Toki tuohon alun vaikeuteen vaikutti tamman nihkeän työmotivaation lisäksi se, että se oli ollut aika kevyellä käytöllä jonkin aikaa ennen mulle tuloaan. Niin ja se, etten mä osannut rehellisesti sanottuna juuri mitään!


Mut kyllä Grace on opettanut paljon. Ei helpoimman kautta todellakaan, mut ehkä se opettavaisuus perustuukin just siihen. Mulla on tosin vähän sellainen olo, ettei meidän taival jatku ainakaan kouluratsastuksen puolella enää pitkään. Hyvän huumorintajun omaava tammahan se on, toivottavasti se mun skenaario edellisestä postauksesta kävis toteen ja voisin ruveta hyppäämään vähän tavotteellisemmin sen kanssa. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan - se kun tuppaa yllättämään kerta toisensa jälkeen!

Näkkärii

Kisat korkattu!

Tai no, kisat ja kisat, mutta päästiinpähän laittamaan konit hienoiksi ja kiillottamaan saappaanvarsia hullunkiilto silmissä :D. Hoitopaikat olivat yllättäen varattuja, joten letitin Gracen boksissa. Se kyllä niin haistaa, milloin ollaan oikeasti menossa kisoihin ja milloin harjoitellaan letittämistä! Aluksi G tosiaankin vähän jännittyi boksissa, kun se varmaan luuli joutuvansa matkustamaan muualle. Hoitopaikan vapauduttua siirryimme varustautumaan sinne ja tässä vaiheessa sekä meitsi että kaakki rentouduttiin aika lailla.

   Verkka oli kaikin puolin äärimmäisen onnistunut. Koska olin ainoa starttaaja luokassani, sain käyttööni loppuverkasta koko toisen maneesin! Sen lisäksi mulla oli ekaa kertaa valkku jeesaamassa verryttelyn kanssa. Ei me vaihdettu loppujen lopuksi kuin ihan pari sanaa, mutta oli niistäkin jo hyötyä. Grace tuntui koko verkan ajan ihan maagisen hyvältä ja mietin koko ajan et kohta se levii käsiin ja sit se ei liiku enää mihinkään. Olipa kerrankin kiva olla väärässä!

Kun pääsimme maneesista toiseen pelottavan putken läpi (tuli vähän semmonen Hartwall-fiilis :D) niin meno vaan parani! Onneksi oon ratsastanut Gracen kanssa molemmissa maneeseissa, niin ei tullut oikeastaan mitään yllätyksiä vastaan. Paitsi tietty se, että Grace tuntui ihan sairaan hyvältä!



Eihän toi meidän rata nyt mikään kummoinen ollut, keskiaskellajit olivat tosi vaatimattomia ja muutenkin poni on aikalailla pohkeen takana, mut mä oon jostain kierosta syystä tosi tyytyväinen. Radan jälkeen otti eniten aivoon toi pirun väärinratsastus, mutta minkäs sille enää voi. Ihan uskomatonta, et onnistun kerta toisensa jälkeen unohtamaan radan, vaikka harjottelisin kuinka paljon! Mul on varmaan korvavälissä jotain peruuttamatonta häikkää :D.

Prossia tosta radasta tuli 62,98%, mikä olisi Suomessa varmaan jotain väliltä 55-58%. Ei siis mikään ihan toivoton, mutta parempikin kelpais (kuten aina :D).

Radan jälkeen kouluvalkku sanoi, että oon hänen mielestään hyvä ratsastaja, mutta heppa pitäis laittaa vaihtoon. Vaikka valkku ehdottikin toivomaan joulupukilta uutta ponia, mun suunnitelmissa ois tällä hetkellä etsiä täältä joku ylläpitohevonen kouluradoille ja ruveta hyppäämään Gracen kanssa. En mä viitsisi hyvin hyppäävää, tervettä 10v tammaa myydä ennen kuin siitä on otettu ns. kaikki irti.    Gracella nyt on mulle kuitenkin paljon annettavaa juurikin tuolla estepuolella ja jotenkin hyppäämiseen on tullut vähän uudenlainen vivahde, kun mut on puoliks pakotettu hyppäämään kerran viikossa. Estesatula vois olla ihan kova sana, harmi etteivät hästnetin leveimpiä Prestige Meredithejä kauppaavat useinkaan vastaa.. Onks luotto muka jotenkin kortilla, häh :D?

Muuten on ollut aika leppoisaa nyt, kun kaikki vuosikurssit ovat taas koulussa. Heppoja ei siis oikeastaan jää ratsastettavaksi kuin perjantaisin ja sairastapauksien osuessa kohdalle, joten aika vähissä määrin liikkuvat mun ratsastettavat tällä hetkellä. Onneksi ainakin tuon yhden ketkun selkään pääsee halutessaan joka päivä, ei tuu ihan vierotusoireita :D.

Salamaastoilua ;)

Ootan aika innolla joululomaa, koska pääsen paitsi töihin, myös ratsastamaan. Töitä on tosin vain neljälle päivälle, mutta ratsastettavia ois sit niinku tallillinen! Loman loppuminenkin on jossain määrin odottamisen arvoinen, sillä yks mun luokkalainen ilmoitti mulle, että hän tuo talliin ylläpitohevosensa ja aikoo laittaa mut sen selkään. Perusteluna oli, että heppa on välillä vähän kummallinen ratsastaa. Kuulostaa lupaavalta.

Barbie-hevosta & omistajaansa en saanut houkuteltua kisoihin, vaikka yritys oli kova. Omistaja yritti oikeestaan saada mua starttaamaan sen kanssa jonkun luokan, mut mun pitäis varmaan ensin opetella muistamaan edes se oma rata.. Kuulostaa tosin aika houkuttelevalta, ehkäpä vielä joskus pääsisin kokeilemaan suurta valkeaakin aitojen sisälle :)!

Huh. Ehkä mä meen nukkumaan, kolmen viikon ruotsin esseen kirjottaminen kahdessa päivässä oli vähän hapokas homma. Ens kerralla sit se historianselvennys, jota toivottiin viime postauksen kommenteissa. Hassua, ei mua oo koskaan pyydetty kertomaan mistään :D!

Herkistelyä

Emmä tiedä. Jotenkin tää keittiön hämärä, suklaalevy ja ällöttävä teiniherkistelymusiikki saivat mut sellaseen mielentilaan, jossa tajuntaan palaa ihania hevosmuistoja tämän toistaiseksi lyhyen elinaikani varrelta. Ja ne kaikki tulevat kerralla, ihan sieltä ratsastuskoulun hoitajakurssilta alkaen. Miten paljon asiat muuttuvatkaan muutamassa vuodessa..
   En varmaan kauheasti viitsi avata noita mun muisteloita, mutta niitä kaikkia yhdistää (hevosten lisäksi) sellainen syvä arvostus niin mun perhettä, kuin ympäröiviä kanssaharrastajiakin kohtaan. Mä oon aina ollut vähän huono pukemaan mitään tämmösiä asioita sanoiksi, mutta tällä hetkellä oon niin kiitollinen kaikesta. Oon kiitollinen siitä, että sain aloittaa ratsastuksen. Vielä kiitollisempi oon siitä unohtumattomasta hetkestä, kun mun vanhemmat kysyivät multa oman hevosen hankinnasta.

Jotenkin tää vaan tuntuu olevan se mun juttu. Mun on nykyisin vaikea kuvitella elämää ilman ratsastusta, ilman turpeesta mustaa naamaa tuijottamassa neljän tunnin yöunineen peilistä tai ilman sitä lämmintä, heinäntuoksuista puhallusta kasvoilla pitkän päivän päätteeksi. Onko edes olemassa parempaa, kuin se kamala, oksennuksenmakuinen hetki juuri suoritetun kouluradan jälkeen, kun koko päivän jännityksen alle peittynyt sudennälkä vyöryy rytinällä ylitse?

Miten onkaan mahollista, että just mulle on avautunut näin paljon erilaisia ovia? Miten mä yhtäkkiä huomaan asuvani yksin Ruotsissa opiskelemassa koulussa, jonka kautta mulla tuntuu olevan mahdollisuudet kaikkiin rakastamiini asioihin. Usein tuntuu siltä, etten mä ansaitse näin hyviä asioita. Ihan kuin tekisin täällä ollessani samaan aikaan oikein ja väärin. Mut silti musta tuntuu että teen itselleni oikein. Mä alan ehkä uskoa, että se saattaakin olla paras vaihtoehto, tehdä sitä mikä tuntuu itsestä oikealta. Eipä ole koskaan aiemmin tullut tuota tunnetta vastaan.

Jotenkin tuntuu, että jotain on vihdoinkin kolahtanut paikoilleen. Mulla on ollut pitkään tosi epävarma ja suunnaton olo, ei oo oikein ollut sellaista punaista lankaa missään. Enkä mä väitä, että olisin siitä vieläkään saanut kiinni, mutta suunta on ehdottomasti kohti parempaa. Nyt on vaan henkisesti tosi hyvä olo, oon saanut niin mielettömästi kannustusta ja vertaistukea viime aikoina.

Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että mä oikeasti pystyn johonkin.

Kiitos siitä, että sain tutustua hevosiin jo vaahtosammuttimen mitoissa temmeltäessäni

Hitsi, pitäis opetella ilmasemaan tämmösiä asioita vähän paremmin. Ihan liian harvoin muistaa kertoa kiitollisuudestaan ja näyttämään aidosti, miten paljon pienetkin asiat merkitsevät itselle. Mä muistan vieläkin sen riemun, kun äiti osti mulle mun ensimmäisen harjapakin ja siihen matchaavat harjat, enkä varmaan koskaan kiittänyt siitäkään. No, parempi se kai on tajuta myöhään, kuinka paljon hyvää tässä on kerennyt tapahtua.
   Jotenkin mieleen jäävät aina ne epäonnistumiset ja kaikki se, mihin ei itse ole tyytyväinen. Niistä asioista muuten oikeasti kertyy sisälle semmonen inhottava mytty, jota sitten purkaa epäonnistuneen startin jälkeen salaa traikun hämärässä, kun maailma tuntuu vähintäänkin kaatuvan niskaan. Mut ehkä sekin on jonkinlaista voittamista, että lähtee aina vaan uudestaan radalle, pistää ittensä likoon. Et jaksaa aina vaan treenata lisää ja yrittää uudestaan niin kauan, että pääsee tavotteeseensa. Vaikka se onnistumisen tunne kestäis viis minuuttia, vaikka se olis vaan yksi askel avotaivutuksessa, niin se saa mut jatkamaan ratsastusta ja uskomaan siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Se saa mut uskomaan siihen, että mä voin kehittyä, jos vaan oon valmis tekemään töitä sen eteen.

Sori tämmönen. Mä kirjotan ens kerralla jotain luettavampaa :D.

Liian usein oon tätäkin tammaa vähätellyt.. Ei ehkä maailmanmestari, mut en oo mäkään!

Ruisleipää

Vihdoinkin mä löysin kaupasta ihan törkeen hyvää ruisleipää! Fazerilta tietenkin, kuinka ollakaan, mut onneks löyty edes jotain muuta kuin vaaleeta leipää.. Se mössöhän rupee pursuumaan korvista ulos :D!
   Ruokatottumuksissa on muutenkin vähän opettelemista. Ei nyt mitään isoja eroja tietenkään, mutta esim. suolan ja rasvan käyttö liikkuu vähän eri svääreissä kuin Suomessa. Olen nähnyt täällä suolaa ripoteltavan surutta jopa näkkärin päälle, mistä voineekin päätellä naapurikansan jokseenkin myönteisemmän suhtautumisen ko. mausteeseen :D.
   Mut pakko myöntää, et täällä ihmiset liikkuu tosi paljon. Joka päivä törmää kahdesta kolmeen eläkeikäiseen juoksulenkillä ja todennäköisesti jokainen täällä asuva pyöräilee harva se päivä. Torilla on about joka toinen päivä kojut pystyssä ja kyllä sielläkin mummoa ja mammaa riittää, vaikka taivaalta tihuttais jäähileitä ja mereltä tuulis niin että korvat soi! Niin ja kauppaan ei kannata mennä viikonloppuisin aikavälillä 12-14, siellä on ihan hullunmylly silloin :D. Varsinkin sähkömopoilla varustetut ikäihmiset ovat vaarallisia, niitä ei meinaan kiinnosta kuinka monta teiniä sen laitteen alle jää.. Huolimatta siitä, että he ajelevat niillä menopeleillään kaupan käytävillä!!

-----------------------------------------

Tätä mä mietin tuijottaessani sitä
liilahtavan sinimustaa jälkeä
mun reidessä :D..

Tallin suunnilta ei tällä kertaa tule mitään kuuta pudottavia uutisia. Mitä nyt tuli pieni tälli reiteen, kun lähdettiin kaverin kanssa hakemaan hänen jokseenkin hankalanpuoleista tammaansa tarhasta. Sen hevosen ilme oli kyllä priceless, kun jatkoin tuosta kapinointiyrityksestä huolimatta armotonta lassoamista. Se oli itseasiassa niin järkyttynyt, että antoi kiinni noin viisi sekuntia jokseenkin kivuliaan osumansa jälkeen, voi vee mikä tamma :D. Onneks oli sokeria taskussa, ehkä se ens kerralla muistais, ettei se narun kanssa heiluva heppu ehkä ookkaan niin huono tyyppi..

   Grace pääsi tänään ekaa kertaa kouluvalkkuun sen viikon paussin jälkeen, mut vitsi se oli hyvä! Ei täydellinen (tai edes lähellä), mut varsinkin ravi tuntui parantuneen taas kertaheitolla oikein rysähtämällä, kelpaa! Lisäksi muotoon on saatu vähän lisää ryhtiä ja muistan itsekin katsella välillä ylös, vaikka hepan niskaa olisi kyllä paljon kivempi tuijottaa. Ryhdistä tulikin mieleen, että vaihdoin hiljattain satulavyön paikan ekasta ja vikasta vastinhihnasta keskimmäiseen ja viimeseen, jonka seurauksena satulan vienohko etukenoisuus korjaantui. Onneksi otettiin silloin kolmella vastinhihnalla toi penkki, valkku kyllä niin tiesi, mistä puhui!

Tulevana sunnuntaina oliskin sitten meidän ekat kisat täällä, vitsi miten siistiä :D! Kyseessä on siis ihan vaan seurakisat kotona (seuramestaruus?), luokkana medelsvår C:1. Suoraan vaB-luokkiin en pääse, pitää vissiin kvaalata ittensä eka tai jotain. Ihan hyvä niin, en mä ehkä ois kehannut kuitenkaan :P. Mut hei, positiivisella mielellä matkaan, ihan sika kiva päästä kisaamaan! Alkoi jo vähän hatuttaa tää "lorviminen", nyt päästään taas hakemaan vähän kommenttia ja kokemusta!

Back to school

Voi kiesus miten aikaa vievää on kirjottaa ruotsiksi! Kyllä se jo aiempaa nopeammin sujuu, mutta tuntuu kuin olis juoksukisassa rautapallo nilkassa, eli muut ottavat jo kierroksella kiinni kun itse on hädin tuskin päässyt lähtölinjasta irti :D.. Kyllä se tästä, totuttelukysymys!
   Puhumisen kanssa alan ehdottomasti olla voiton puolella, eli enää ei tarvitse takellella ihan niin paljoa ja/tai miettiä koko ajan mitä sanoa. Sorrun vieläkin silloin tällöin vain hymyilemään ja nyökyttelemään, mutta pääpiirteittäin pystyn jopa vastailemaankin mulle esitettyihin kysymyksiin :D. Aiemmin mulla tuli aina kauhea paniikki, kun joku kysyi jotain; ymmärsin kaiken aina kysymykseen asti, jolloin koko esitetty kysymys kuulosti aina ihan siansaksalta ja jouduin koko ajan pahoittelemaan ja pyytämään toistoa, koska ei vaan kerta kaikkiaan tuntunut menevän puhe kaaliin asti.

Aluksi vaikeuksia tuotti myös muiden mielialojen tunnistaminen, koska suomalaiseen synkkyyteen tottuneena kaikki kuulostivat koko ajan pirteiltä ja ilosilta. Sitähän nää pääasiassa ovatkin, mutta nyt alkaa erottua vähän paremmin sellaisia maanantafiiliksiä yms.

Kävin erään tihkusateisen torstain kunniaksi muuten värjäämässä fledan siinä toivossa, ettei kuontalo näyttäis tältä ihan koko aikaa. Mä en muuten kestä miten tajuttoman rumalta sitä aina näyttää kampaajan tuolilla istuessaan!

Limapäästä mustapääksi.. eiku :D. En sentään blondiks rupee vaikka kaverit yllyttäis kuinka..

Life rule #1: 
Jos käyt lenkillä, kerro siitä kaikille.
Niin ja paras tapa kertoa kaikille on ottaa ihan
jäätävän nolo belfie ja laittaa se vielä blogiinkin,
vaikka tasku onkin jäänyt auki ja näyttää dorkalta,
seinällä on illuminati-kolmio ja näytät itse sitruunan
nielleeltä. Ei mulla muuta :D.

Tän karkkipaperin lähempi tarkastelu oli virhe :D.
Noi on viel niin hyvii.. 

---

Ja hei, koululle on nyt rantautunut ainakin yksi uusi hevonen! Tää tapaus on nimeltään Cia ja siitä ties kyllä ensi näkemältä, että se tulee jäämään tuonne kiusattavaksi - sen verran lungi kaveri kyseessä. Uusien hevosten kokeilu tapahtui käytännössä siten, että opet, mä ja yks kolmannen vuosikurssin opiskelija saatiin ison rekan mukana tulleet ponit alle ja sit vaan maneesiin ja töppöstä toisen eteen. Mulle siunautui se joukon ainoa duracellin niellyt, jolle ei ensinnäkään meinattu löytää tarpeeksi pieniä suitsia ja satulavyötä, kun se oli hevoskoostaan huolimatta pienipäinen ja -mahainen. Siitäkin huomasi tosin jo karsinassa, että vähän liian energinen kaveri koulun käyttötarkotuksiin, mutta eipä se mua estänyt selkään nousemasta ;).
   Ihan hauskaa oli itse kullakin, sääli ettei löytynyt vielä enempää uutuuksia talliin. En oo ihan varma jäikö Primo vielä tänne, mutta ainakin Gogo lähti etsimään uutta kotia. Mikäli käsitin oikein, pitäisi tän hevosdiilerin tulla jossain välissä uuden rekallisen kanssa, katsellaan sitten uudelleen.

Tässä kouluvalkku koklaa ehkä maailman kilteintä 4-vuotiasta. Mikä lie jättiläisruuna, sairaan söpö ja herttainen,
mutta ilmeisesti vähän turhan työläs ratsastaa. Mene ja tiedä.

Koulun alettua ja maneesivarausten muututtua oon joutunut vähentämään ratsatettavia, mutta kyllä niitä saa melko kivuttomasti tungettua 2-4 hypäreille ja koulun jälkeiselle vapaa-ajalle. Lisäksi vaikuttavia tekijöitä ovat myös kahden vuosikurssin viikottaiset ratsastustunnit, joita varten koululla ylipäätään noita hevosia on. Niinä päivinä on yleensä vähemmän liikutettavia tai tarjolla on vain tallin luupäät ja laiskamadot :D. Jälkimmäinen vaihtoehto on toki tyhjää parempi, joten otan kyllä kaiken tarjotun vastaan, vaikka joutuisi pari kertaa irvistämään ennen myöntymistä.

Aika äkkiä muuten oppi, että iltaisin/viikonloppusin kukaan ei motkota lökäreistä tai kumppareista..
Koska opet ei nää!

Juu no, ei lisättävää :D.

Tän päivän ratsastettaviin kuului Gracen lisäksi Cindy ja Rico. Toi Rico on se koulun hevonen, josta tuli semmonen Ferrari-fiilis ekalla ratsastuskerralla. Ilmojen viilettyä ruuna on kuitenkin tuntunut keräävän ihan sairaasti virtaa ja ensimmäiset parikymmentä minuuttia meneekin yleensä ylimääräisten virtojen purkamiseen - lähes poikkeuksetta melko hallitsemattomasti! Sillä vaan keittää jotenkin yli, sen on vaan pakko saada tehdä jotain ihan jatkuvalla syötöllä. Siis enemmän kuin yhdenkään ennen ratsastamani hevosen, ja lisäksi Ricolla yleensä porisee myös tehtäviä pyydettäessä, eli käytännössä tota pitäis varmaan juoksuttaa ennen ratsastusta tai jotain..
   Todennäköisesti se on rauhallisempi loppuviikkoa kohti, kun sillä on ratsastettu enemmän; jotenkin mulle tuntuu aina osuvan nää maanantait, kun se ei ole kahteen päivään tehnyt juuri mitään ;). Vähän tosin mietityttää, mihin jo valmiiksi varsin innokas etenijä tarvitsee kahta ja puolta litraa väkkäreitä.. Vois varmaan kysyä, voihan olla että siitä kuoriutuu väsyneenä vielä pahempi hirviö :D.

Mitä väkkäreihin tulee, Grace on vähentänyt niitä melkoisen tuntuvasti tänne muutettuamme. Jotenkin niille ei vaan tunnu olevan tarvetta, kun poni mussuttaa vihreetä koko päivän ja vaikuttaa tyytyväiseltä vähemmälläkin. Ihan mömmöttä konimus ei kuitenkaan selviä, koska ekstrabiotiinia ja paria muutakin vitskua se tulee todennäkösesti tarvitsemaan nyt ja ikuisesti. Onneks nettikaupoista saa vaikka mitä kivaa, ainoa miinus on se kaatosateessa pyöräileminen viiden kilon biotiiniämpäri painolastina :D..

Noh, ratsastus jatkuu, Grace voi hyvin, talli on täynnä kavereita ja täällä ei oo kylmä. Aika siistiähän tää on!

"Selfie frustration".
Kun pään kääntely ja valojen säätäminen ei vaan auta, ollaan sit suosiolla rumia :D.