Ratsastushistoriani

Mun ihka ensimmäinen toivepostaukseni, hurraa :D! Oon muistaakseni aikoinaan kirjoittanut aiheesta johonkin mun edellisistä blogeista, mutta pistetään nyt vielä kerran tarina jakoon.

---

Päästäkseni ihan mun harrastukseni juurille mun täytyy palata melkoisen kauas, oikeastaan aikaan ennen kuin osasin edes kävellä. Äidilläni oli tuolloin Goraj-niminen puolan ihme, tuttujen kesken Korppu.
    Korppu oli ensimmäinen koskaan näkemäni (ja ratsastamani) hevonen. Tai no, ratsastuksella tarkoitan tässä tapauksessa selässä makaamista ja myöhemmin jopa istumista ja käynnissä talutettavana olemista ilman satulaa. Pääsin mä kerran kokeilemaan samalla tallilla jollain shettiksellä ravaamistakin, mutta siihen mun ratsastus silloin oikeastaan rajoittui.

Ollessani 7-vuotias Korppu 28v lähti makoilemaan mullan alle. Kysyin jo silloin äidiltäni, saisinko aloittaa ratsastuksen jossakin ratsastuskoulussa, mutta kysymykseni ignoorattiin vähän ajatuksella "kyllä se sen unohtaa.." :D. No, kun en vielä 9-vuotiaanakaan lakannut kyselemästä lajin perään, ryhdyimme selailemaan äitini kanssa pk-seudun ratsastuskoulujen nettisivuja läpi.

Shettis, mä ja mutsi :D. Oli muuten ihan sairaan hieno toi ratsastusturvallisuutta lisäävä Minni Hiiri-pipo.

Tää on joltain ihan ekoilta tunneilta, mulla ei meinaan ollut
aluksi muita ratsastushousuja, kuin äidin vanhat kisahousut..
Ton ponin nimi oli Make, nykyään se lienee eläkkeellä
tai taivaslaitumilla.
c) Saila

Lopulta löysin 9-vuotiaan itseni Husön ratsastuskeskuksen alkeiskurssilta, opettajana Tiina-ope :D. Muistan, että koko puolivuotisen alkeiskurssin aikana laukkasimme yhden pitkän sivun kurssin viimeisellä tunnilla. Tai no, Kahvi-niminen heppa nosti  eräällä tunnilla vahingossa kanssani laukan, kun se ei opettajan mielestä ravannut riittävän reippaasti ja minä tomerana tyttönä hoputin sitä eteenpäin kaiken osaamiseni mukaan. Ei laukkaamattomuus silloin haitannut yhtään ja mä muistan jopa jännittäneeni sitä ihan hulluna! Yritin kysellä äidiltä & isoilta hoitajilta, miltä laukkaaminen tuntuu, mutta vastauksenhan sai vasta päästessään itse kokeilemaan. Oli se jännää!
 
 Alkeiskurssin jälkeen jatkoin Husössä, mutta opettajat vaihtuivat melko tiuhaan. Meidän ryhmällämme oli varmaan kolme tai neljä eri opettajaa koko sen kolmivuotisen ratsastuskouluiluni aikana, mutta pisimpään kanssamme taisi olla Ripsi. Hän opetti meitä molemmilla viikkotunneillani (olisko olleet ke ja pe?) ja myös niillä monilla leireillä, joilla pyörin kavereideni kanssa.

Vikke on ihan paras poni ikinä! Se taitaa vieläkin olla Husössä,
 käykää rapsuttelemassa ;).

Lopetin Husössä ratsastamisen vuonna 2009, kun ostimme Marella-torinhevosen. Ratsastuskokemusta mulla oli tuossa vaiheessa huimat kolme vuotta (ja ikää 12..), mutta äitini kokemuksen turvin uskalsimme loikata hevosenomistajuuden ihmemaahan :D.

Aluksi Marella sijoitettiin Tuomarinkylään kilpatallin vintille, jossa viihdyimme aina siihen asti, että se suljettiin talven ajaksi. Talven olimme Sakun Tallilla Tuusulassa, josta siirryimme taas vintin auettua Tuomarinkylään. Meillä oli koko kesän ajan vähän sellainen "haku päällä", eli yritimme löytää tallipaikkaa joko Tuomarinkylästä tai joltakin tallilta, joka olisi vähän Sakua lähempänä. Aluksi meinasimme saada karsinapaikan kisikseltä, mutta siinä tuli jotain ihme kommervenkkiä ja paikka meni sivu suun. Vain viikkoa myöhemmin meille varmistui karsinapaikka Talli Oy:stä ja sinnehän me sitten jäimme seuraaviksi neljäksi vuodeksi!

Aluks mua jännitti uudessa tallissa ihan kamalasti. Olin koko tallin nuorin ja osaamattomin, mikä ei mitenkään hirveästi valellut itseluottamusta. Vastaanotto oli toki lämmin, enkä missään vaiheessa kokenut olevani mitenkään porukan ulkopuolella - mä vaan olin vähän kummallinen näky siellä aikuisten (tai ainakin melkein aikuisten) ihmisten seassa! Hiljalleen siitä talliporukasta kuitenkin muodostui semmonen talliperhe, jonka luokse oli aina kiva mennä koulun jälkeen hengailemaan ja ratsastamaan.

Marellan kanssa en tehnyt rehellisesti sanottuna juuri mitään puskailua kummempaa. Emme juurikaan valmentautuneet tai kilpailleet, ne alkoivat tulla kuvioihin vasta ihan yhteiselomme loppupuolella. Opin kuitenkin kärsivällisyyttä ja varmaan istumaankin vähän aiempaa paremmin, kun ratsastus muuttui jokapäiväiseksi. Marella ei ehkä ollut se kaikista helpoin ensihevonen, muttei missään nimessä vaikeinkaan. Se oli mulla kaksi vuotta, jonka jälkeen Grace tuli mulle ylläpitoon ja Marella lähti multa ylläpitoon toisaalle.

Grace tuli mulle aluksi ihan vaan ylläpitoon yhdeltä tutulta, joka oli miettinyt sen myymistä ja kysyikin sitten multa, oisko kiinnostusta ottaa yp ja ehkä myöhemmin ostaa. Vastaus oli melkein suora kyllä, koska mä tarvitsin vähän osaavamman hevosen päästäkseni etenemään ratsastuksellisesti.

Ensimmäiset päivät Gracen kanssa olivat kyllä ikimuistoiset. Huolimatta siitä, että olin ratsastanut sillä monesti ennenkin, oli ensimmäinen selkäännousu Dumissa kuin suoraan jostain ratsastajien kauhuelokuvasta. Grace keuli ja pukitteli ihan hullun lailla, mutta ensimmäisenä päivänä onnistuin pysymään selässä. Toisena päivänä mätkähdin alas ja vasta siinä vaiheessa tajusin, että ehkä kannattaisi ensin kokeilla ratsastaa ilman kannuksia. Tämä toimi ja viikon tai kahden jälkeen pystyin ottamaan kannukset takaisin käyttöön ilman ongelmia.

Gracen myötä myös valmentautuminen alkoi kiinnostaa enemmän. Ette ikinä usko, kuinka paljon mua jännitti käydä kysymässä Kikko Kalliokoskelta, olisiko hänen kalenterissaan tilaa uudelle valmennettavalle :D. Saatiin kuitenkin sovittua aikataulut kuntoon ja siitä päivästä valmentauduinkin pääsääntöisesti joka viikko hänen opastuksellaan.

Ensimmäiset kisamme Gracen kanssa olivat suoraan sanottuna fiasko. Mua jännitti ihan hulluna, kun yleisönä oli kavereita ja tuttuja Husöstä ja mistään ratsastustaidosta ei mun mielestä voida varsinaisesti edes puhua. Olin radan jälkeen tosi kiukkuinen ja olin ihan varma, ettei me päästy edes läpi :D! Noh, läpi päästiin ja sijoillekin mentiin, muttei missään nimessä ansaitusti. Onneksi tuollaiset asiat vain kannustavat jatkamaan entistäkin tarmokkaammin kohti uusia pettymyksiä ;).



Myöhemmin valmennuskuvioihin astui aluevalmennuksiin hyväksynnän myötä Nipsu Porthan-Broddell. Jatkoimme valmentautumista hänenkin silmiensä alla vielä aluevalmennusten jälkeenkin, kun mulle selvisi, että hän käy Tuomarinkylässä kerran kuukaudessa.
  Olimme aluevalmennettavina myös vuonna 2013, jolloin valmentajana toimi Mikaela Soratie.

Hyvä kun ylsi jalat ees selän yli :D

No joo. Viimeiset 2-3 vuotta (kuka niit laskee :D) olen työskennellyt Gracen kanssa parhaani mukaan. Alussa sen kanssa oli vaikeaa, tosi vaikeaa, mutta nyt alkaa tuntua siltä, että siitä on oikeasti kuoriutumassa hevonen. Toki tuohon alun vaikeuteen vaikutti tamman nihkeän työmotivaation lisäksi se, että se oli ollut aika kevyellä käytöllä jonkin aikaa ennen mulle tuloaan. Niin ja se, etten mä osannut rehellisesti sanottuna juuri mitään!


Mut kyllä Grace on opettanut paljon. Ei helpoimman kautta todellakaan, mut ehkä se opettavaisuus perustuukin just siihen. Mulla on tosin vähän sellainen olo, ettei meidän taival jatku ainakaan kouluratsastuksen puolella enää pitkään. Hyvän huumorintajun omaava tammahan se on, toivottavasti se mun skenaario edellisestä postauksesta kävis toteen ja voisin ruveta hyppäämään vähän tavotteellisemmin sen kanssa. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan - se kun tuppaa yllättämään kerta toisensa jälkeen!

Näkkärii