Herkistelyä

Emmä tiedä. Jotenkin tää keittiön hämärä, suklaalevy ja ällöttävä teiniherkistelymusiikki saivat mut sellaseen mielentilaan, jossa tajuntaan palaa ihania hevosmuistoja tämän toistaiseksi lyhyen elinaikani varrelta. Ja ne kaikki tulevat kerralla, ihan sieltä ratsastuskoulun hoitajakurssilta alkaen. Miten paljon asiat muuttuvatkaan muutamassa vuodessa..
   En varmaan kauheasti viitsi avata noita mun muisteloita, mutta niitä kaikkia yhdistää (hevosten lisäksi) sellainen syvä arvostus niin mun perhettä, kuin ympäröiviä kanssaharrastajiakin kohtaan. Mä oon aina ollut vähän huono pukemaan mitään tämmösiä asioita sanoiksi, mutta tällä hetkellä oon niin kiitollinen kaikesta. Oon kiitollinen siitä, että sain aloittaa ratsastuksen. Vielä kiitollisempi oon siitä unohtumattomasta hetkestä, kun mun vanhemmat kysyivät multa oman hevosen hankinnasta.

Jotenkin tää vaan tuntuu olevan se mun juttu. Mun on nykyisin vaikea kuvitella elämää ilman ratsastusta, ilman turpeesta mustaa naamaa tuijottamassa neljän tunnin yöunineen peilistä tai ilman sitä lämmintä, heinäntuoksuista puhallusta kasvoilla pitkän päivän päätteeksi. Onko edes olemassa parempaa, kuin se kamala, oksennuksenmakuinen hetki juuri suoritetun kouluradan jälkeen, kun koko päivän jännityksen alle peittynyt sudennälkä vyöryy rytinällä ylitse?

Miten onkaan mahollista, että just mulle on avautunut näin paljon erilaisia ovia? Miten mä yhtäkkiä huomaan asuvani yksin Ruotsissa opiskelemassa koulussa, jonka kautta mulla tuntuu olevan mahdollisuudet kaikkiin rakastamiini asioihin. Usein tuntuu siltä, etten mä ansaitse näin hyviä asioita. Ihan kuin tekisin täällä ollessani samaan aikaan oikein ja väärin. Mut silti musta tuntuu että teen itselleni oikein. Mä alan ehkä uskoa, että se saattaakin olla paras vaihtoehto, tehdä sitä mikä tuntuu itsestä oikealta. Eipä ole koskaan aiemmin tullut tuota tunnetta vastaan.

Jotenkin tuntuu, että jotain on vihdoinkin kolahtanut paikoilleen. Mulla on ollut pitkään tosi epävarma ja suunnaton olo, ei oo oikein ollut sellaista punaista lankaa missään. Enkä mä väitä, että olisin siitä vieläkään saanut kiinni, mutta suunta on ehdottomasti kohti parempaa. Nyt on vaan henkisesti tosi hyvä olo, oon saanut niin mielettömästi kannustusta ja vertaistukea viime aikoina.

Vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että mä oikeasti pystyn johonkin.

Kiitos siitä, että sain tutustua hevosiin jo vaahtosammuttimen mitoissa temmeltäessäni

Hitsi, pitäis opetella ilmasemaan tämmösiä asioita vähän paremmin. Ihan liian harvoin muistaa kertoa kiitollisuudestaan ja näyttämään aidosti, miten paljon pienetkin asiat merkitsevät itselle. Mä muistan vieläkin sen riemun, kun äiti osti mulle mun ensimmäisen harjapakin ja siihen matchaavat harjat, enkä varmaan koskaan kiittänyt siitäkään. No, parempi se kai on tajuta myöhään, kuinka paljon hyvää tässä on kerennyt tapahtua.
   Jotenkin mieleen jäävät aina ne epäonnistumiset ja kaikki se, mihin ei itse ole tyytyväinen. Niistä asioista muuten oikeasti kertyy sisälle semmonen inhottava mytty, jota sitten purkaa epäonnistuneen startin jälkeen salaa traikun hämärässä, kun maailma tuntuu vähintäänkin kaatuvan niskaan. Mut ehkä sekin on jonkinlaista voittamista, että lähtee aina vaan uudestaan radalle, pistää ittensä likoon. Et jaksaa aina vaan treenata lisää ja yrittää uudestaan niin kauan, että pääsee tavotteeseensa. Vaikka se onnistumisen tunne kestäis viis minuuttia, vaikka se olis vaan yksi askel avotaivutuksessa, niin se saa mut jatkamaan ratsastusta ja uskomaan siihen, että kyllä täältä vielä noustaan. Se saa mut uskomaan siihen, että mä voin kehittyä, jos vaan oon valmis tekemään töitä sen eteen.

Sori tämmönen. Mä kirjotan ens kerralla jotain luettavampaa :D.

Liian usein oon tätäkin tammaa vähätellyt.. Ei ehkä maailmanmestari, mut en oo mäkään!